Joskus se vain on vaikeaa…
..Enkä nyt viittaa bloggaamiseen. Viime kerrasta on tosiaan tuokio, mutta koitan jatkossa olla ahkerampi.
Jokatapauksessa, tarina alkaa Vappuaatosta; Olen saanut päähäni viettää (jälleen) hieman erilaisen Vapun. Vappupäivänä ei kutsu Ullanlinnanmäki eikä picnic, vaan kiipeily!
Oikeastaan tarina alkaa jo päivä ennen Vappuaattoa, kun ystäväni Nalle soittaa minulle ja ilmoittelee olevansa taas Suomessa. Puhe ajautuu jo talvemmalla löytyneeseen uuteen kiveen, josta on kuultu paljon hehkutusta. “Hienoin kivi ikinä!”. Nallekin oli sitä käynyt vilkuilemassa ja hieno kuulemma olisi. Kivessä on myös napakka projekti, josta olisi nasta ottaa kuvaa.
No, kamerakamat reppuun ja menoksi.
Kesällä (kyl kyl, vappu on jo kesää!) kun mennään, niin päivällä on monesti kuuma. Liian kuuma tuollaiseen vaikeaan kiipeilyyn, niin sitten pitää mennä illankoitossa. Illankoitossa taasen valo juoksee. Mutta illankoitossa mennään.
Saavumme paikalle ja näen nyt ensi-kertaa sen kiven. Sen, joka on “ehkä hienoin ikinä”. Minä pidän hiekkakivestä, ja tämä kivi ei ole sitä. Mutta rehellisesti, siitä huolimatta, tämä kivi on hieno.
Ja ei muutakuin kamoja virittelemään.
Erinäisten tuokioiden jälkeen, näyttää siltä että vehkeet on kohdallaan ja voi ruveta kuvaamaan.
Nalle on jo lämmitellyt kiveltä löytyvällä toisella reitillä (joka sekin tuli toki kuvattua; niitä kuvia tulee julki kaiketi joskus toiste) ja alkaa työstämään muuveja kohdalleen tähän projektiin.
Vaikealta se näyttää, vaikken mikään näin vaikeiden kiipeilyreittien asiantuntija olekaan.
Tunteja vierähtää ja linja alkaa loksahdella kohdalleen; Hienoa kuvaa syntyy, mutta reitti ei. Nalle on sitä mieltä, että päivä alkas olla kasassa ja nyökkään. Jossain vaiheessa (pitkää) iltaa iskee väsy, ja silloin ei tulokset parane.
Mieltä jää kuitenkin kaivelemaan, ja päätämme mennä uudemman kerran sunnuntaina; kun säätkin ovat hyvät.
Työ palkitaan.
Tyytyväisinä, lähdemme hymyillen kotiin.
Valmiit kuvat ja tarinan reitistä voipi lukea ulkomaaksi Nallen blogista.
Tags: kiipeily